Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasavertaisuutta ovat alun perin edistäneet homoseksuaalien asemaa ajaneet yhdistykset ja järjestöt, kuten 1960- ja 1970-luvuilla perustetut Toisen Säteen ryhmä, keskusteluseura Psyke ja Seta ry. Kokoontumisten, mielenosoitusten, valistustyön ja artikkelikirjoitusten sekä julkaisujen myötä kansalaisten tietoisuus vähemmistöistä lisääntyi. Myös vähemmistöjen näkyvyys julkisuudessa ja mediassa muokkasivat merkittävästi sitä ilmapiiriä, jossa vähemmistöjä kohdistuvia päätöksiä tehtiin.

Kehotuskieltolaki 1971–1999

Homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointi johti vuonna 1971 kehotuskieltolakiin, joka kielsi julkisen kehottamisen samaa sukupuolta olevien väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Joka julkisesti kehottaa samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen, on tuomittava kehottamisesta samaa sukupuolta olevien haureuteen 1. momentissa säädettyyn rangaistukseen.

Rikoslain 17. luku, 9. pykälä, 2. momentti

Kehotuskielto vaikutti erityisesti median tapaan käsitellä homoseksuaalisuutta. Vaikka myöhemmin osoittautui, ettei ketään tuomittu kehotuskiellon rikkomisesta, se aiheutti voimassaolonsa aikana varovaisuutta. Seta ry:n entisen puheenjohtajan, poliitikko Jorma Hentilän mukaan kehotuskielto tarjosi oivan tekosyyn sellaisille tiedotusvälineille, jotka eivät halunneet homoseksuaalisuuden näkyvän mediassa, olla julkaisematta aihetta käsitteleviä ohjelmia tai kirjoituksia. 

Useat tahot kokivat kehotuskieltolain ristiriitaisena, sillä laissa säädettiin rangaistus julkisesta kehottamisesta tekoon, joka kuitenkin itsessään oli laillinen. Ristiriitaista lakimuutosta vastustettiin, ja huomattavimmat julkiset kannanotot tapahtuivat Seta ry:n Vapautuspäivien mielenosoituksissa, joissa kannettiin homoseksuaalisiin tekoihin kannustavia kylttejä ja joissa provosoitiin näkyvästi kehotuskiellon rikkomiseen. Poliisi ei kuitenkaan aktiivisesti puuttunut tämänkaltaisiin julkisiin kehotuksiin rikkoa lakia.

Suojaikärajat 1971–1999

Vuoden 1971 rikoslain uudistuksen yhteydessä muutettiin myös suojaikärajoja. Heteroseksuaalisten tekojen suojaikärajaksi määritettiin 16 vuotta, ja homoseksuaalisten tekojen suojaikärajaksi 18 vuotta. Laki oli seksuaalisen suuntautumisen suhteen edelleen syrjivä.

Suojaikärajalla tarkoitetaan rikoslaissa säädettyä ikärajaa, jota nuoremman henkilön ei katsota voivan antaa pätevää suostumustaan seksuaaliseen kanssakäymiseen. Suojaikärajan alittavan henkilön kanssa seksuaalinen kanssakäyminen on siis rikos.

Pitkään vallalla olleen niin sanotun viettelyteorian mukaisesti ajateltiin, että etenkin nuoret pojat olivat kehityksessään jäljessä ja vaikutusten alaisia, ja homous ”voisi tarttua” heihin aikuisten häirinnän vuoksi. Korkeamman suojaikärajan taustalla tuntuikin olevan pelko siitä, että häiritystä saattaisi tulla homoseksuaali, ei niinkään huoli nuoriin kohdistuvasta häirinnästä. Suojaikäraja ja kehotuskielto olivat voimassa aina vuoden 1999 seksuaalirikosten rikoslainsäädännön uudistamiseen saakka, jolloin kaikille asetettiin sama suojaikäraja, 16 vuotta. Lakiuudistuksen aikana käytiin keskustelua suojaikärajan laskemisesta 15 vuoteen, mutta ikärajaksi määrittyi – epävirallisen tiedon mukaan – 16 vuotta nimenomaan siksi, että haluttiin suojella henkisesti hitaammin kypsyviä poikia.

Lakimuutosten vaikutus

Vaikka homoseksuaaliset teot eivät olleet laissa rangaistavia tekoja, asettivat suojaikärajat ja kehotuskielto homoseksuaalit eriarvoiseen asemaan. Myös yleinen ilmapiiri ja esimerkiksi poliisin taholta koettu asenteellisuus synnyttivät tunteen epätasa-arvosta. Tämä johti piilorikollisuuteen, jossa rikosten uhreiksi joutuneet homoseksuaalit eivät ilmoittaneet teoista poliisille. Uhriksi joutuminen, paljastumisen pelko ja poliisin taholta koettu vähättely olivat vahvoja syitä salailuun.

Itse lakimuutoksesta käyty keskustelu oli myös monelle traumatisoivaa. Eduskunnassa esitetyt mielipiteet ja perustelut olivat hyvinkin värikkäitä ja halveksuvia. Kuten sosiaalipsykologi Jussi Nissinen kertoi, ”puhuivat aikuiset ihmiset eduskunnassa, muka kansaa edustaen, hyvin rumasti ja halventavasti. Monet kommentit olivat suoranaista vihapuhetta, ja se saattoi avata paljon kipeitä haavoja vähemmistöille.”

Sen sijaan homoseksuaalisuuden depatologisointi eli tautiluokituksen poistaminen vuonna 1981 päätettiin lääkintöhallituksessa suljettujen ovien takana, mutta sitä edelsi Seta ry:n pitkäjänteinen kirjelmöinti. Sanomalehtien sivuilla ei asiasta omana teemanaan juurikaan kirjoitettu, vaan se käsiteltiin osana laajempaa keskustelua seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Päätöksen kuulemista Jussi Nissinen kuvasi ihanaksi kevääksi.

Myönteisempi kuva seksuaalivähemmistöistä syntyi julkisten ulostulojen myötä, jotka dekriminalisointi mahdollisti. Erityisesti yhteiskunnan älymystön ja taiteilijoiden kertomukset seksuaalisesta suuntautumisestaan lisäsivät laajempaa ymmärrystä ja hyväksyntää. Nämä tahot nousivat mahdollisen pilkan yläpuolelle, sillä arvostettua henkilöä oli hankalampi kritisoida. Tämänkaltainen julkitulo oli merkityksellistä. Se parhaimmillaan osoitti, ettei homoseksuaalin elämä ollut vain surkeaa ja tuomittavaa.