Homoseksuaalisten tekojen kriminalisoinnin juuret juontuvat keskiajalle aikaan, jolloin Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa. Katolinen kirkko oli jo 1200-luvun lopulla määrännyt homoseksuaaliset teot rangaistaviksi ja nojasi linjassaan Raamatun kuvauksiin Sodoman miehistä, jotka halusivat harjoittaa seksiä miesten kanssa. Sodomalaisten kiinnostus samaa sukupuolta oleviin oli synti, josta rangaistuksena kolmannen Mooseksen kirjan mukaisesti tuomittiin kuolemaan.
Maallinen oikeus kriminalisoi homoseksuaaliset teot vasta vuonna 1608. Vuosisadan loppupuolella lakia tarkennettiin edelleen, ja sodomistiset synnit, joilla myös juridisessa traditiossa viitattiin homoseksuaalisuuteen, rinnastettiin eläimiin sekaantumiseen.
Vuonna 1894 voimaan tulleessa rikoslaissa homoseksuaalinen kanssakäyminen eli haureus samaa sukupuolta olevan kanssa säädettiin rangaistavaksi. Haureus oli sukupuolimoraalia loukkaavaa käytöstä, ja se sisälsi yhdynnän lisäksi myös muita seksuaalisen kanssakäymisen muotoja, kuten koskettelua.
Kuva: Fedor Ivanovich Jordan. Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Enckellin kokoelma.
Kuningas Kaarle IX. Kuningas Kaarle IX täydensi maanlakia homoseksuaalisuuden kriminalisoivalla säännöksellä. Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla homoseksuaaleista teoista rangaistiin julkisesti, ja niiden tarkoituksena oli toimia varoituksena muille kansalaisille.
Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Toden teolla homoseksuaalisuutta koskevaa lainsäädäntöä ryhdyttiin työstämään vasta 1800-luvulla Suomen liityttyä osaksi Venäjän keisarikuntaa. Valtiomiesten pitkällisten valmistelujen myötä Suomen Suuriruhtinaanmaan rikoslaki astui voimaan vuonna 1894. Laissa kriminalisoitiin sekä miesten että naisten välinen keskinäinen haureus.
Suomen laki oli varsin poikkeuksellinen, sillä useissa Euroopan maissa naisten välinen keskinäinen haureus ei ollut laitonta. Laki myös kielsi sellaiset asennot, jotka viestittivät seksuaalisuutta tai muutoin nähtiin kiihottavina. Luonnollisena seksuaalisena kanssakäymisenä pidettiin lähinnä yhdyntää, jonka tarkoituksena oli lapsen saaminen. Lain myötä avioliiton ulkopuolinen seksuaalinen kanssakäyminen oli sekin rangaistavaa.
Rikoslainsäädännön uudistusta valmisteli kaksi komiteaa. Ensimmäinen oli Karl Gustaf Ehrströmin komitea ja toinen Jaakko Oskar Forsmanin komitea, joka sai lakiehdotuksen valmiiksi jo vuonna 1884. Ehdotuksessa samaa sukupuolta olevien keskinäinen kanssakäyminen ja eläimiin sekaantuminen erotettiin omiksi, luonnottoman haureuden alalajeikseen.
Kuvat: Daniel Nyblin. Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Atelier Nyblinin kokoelma.
Rikoslakia säädettiin seuraavien vuosikymmenien aikana edelleen, ja vuoden 1936 irtolaislaissa viitattiin jälleen homoseksuaalisiin tekoihin. Siveettömät tavat ja epänormaali seksuaalivietti, kuten seksuaalinen suhde samaa sukupuolta olevan kanssa, oli tuomittavaa. Kielteinen kanta vahvistui, kun vuonna 1952 homoseksuaalisuus määriteltiin sairaudeksi.
Yhteiskunnan kehitys oli kuitenkin lakimuutoksia merkityksellisempi vaikuttaja, sillä etenkin kaupungistuminen vaikutti lähiyhteisön harjoittamaan kontrolliin. Esimerkiksi homoseksuaalisuudesta puhuminen saatettiin 1950-luvun kaupunkiyhteiskunnassa kokea häpeällisenä, ja varsinkin sivistyneistö vältti aiheen esille nostamista. Kontrolliin puolestaan tarvittiin nyt avuksi poliisia, joka toisaalta teki pidätyksiä lähinnä ilmiantojen perusteella ja toisaalta oli myös puuttumatta tekoihin.
Sukupuolikuri ja siveellisyyskysymykset keskusteluttivat suomalaista valveutunutta sivistyneistöä 1880-luvulla. Kirjailijat Minna Canth ja Juhani Aho ottivat teoksissaan kantaa vallitsevaan seksuaalimoraaliin ja kirjoittivat vahvoja realistisia kuvauksia ihmisten elämästä. Minna Canth pohti naiskysymystä seuraavasti: “Arvellaan, että siveellisyys maailmasta häviäisi naisen vapauttamisen kautta. Peljätään, että naisen siveelliset käsitteet tulisivat yhtä sekaviksi ja löyhiksi kuin miehen, jos ulkonainen pakko, joka häntä tähän saakka on rajojen sisällä pitänyt, poistettaisiin. Päinvastoin! Annettakoon naiselle valistusta samalla kuin hän saa vapautta…” (Valvoja 1884, nro. 4.).
Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Kotipaikassani Kainuussa 1950-luvulla ilmapiiri oli avomielisempi ja suvaitsevaisempi kuin Helsingissä. Homoista puhuttiin miesrakastajina, lesboista miesvihaajina. Alueella oli molempia ollut iät ja ajat, ja heidän annettiin olla rauhassa osana kyläyhteisöä.
Kuuntele aikalaiskokijan kertomus suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen.
Poliisi partioi usein ratsuhevosten kanssa Laakson sairaalan kiviaidalla ja Mäntymäen kallioilla, joissa homoseksuaalit kohtasivat toisiaan. Kiipesin joskus kiven päälle pakoon ratsuhevosta. Sakkoja kirjoitettiin, ja poliisi yritti autoistaan ”jallittaa” miehiä tulemaan luokseen. Alueilla pyöri myös ryöstöporukoita, jotka saattoivat pahoinpidellä homoseksuaaleja.
Kuuntele Jorma Hentilän kertomus homoseksuaalien kohtaamispaikoista.
Homoseksuaalisista teoista tuomittujen määrä nousi hiljalleen 1930-luvulta alkaen. Vuodessa noin 6–30 tuomitun kasvu huipentui 1950-luvulla, jolloin tuomittiin ennätysmäärä eli noin 40–80 henkilöä vuodessa. Tuomituista selkeästi suuri enemmistö oli miehiä. Myös lehtien palstoilla kansalaiset ottivat kantaa puistoissa ja yleisissä käymälöissä tapahtuvaan seksuaaliseen kanssakäymiseen ja vaativat poliisia toimimaan.
[Rautatieaseman wc:stä] oli tullut homoseksualistien kokouspaikka, missä harjoitettiin mitä iljettävimpiä puuhia. Ikävintä asiassa on se, että homoseksuaalit eivät anna sivullisen rauhassa toimittaa tarpeitaan. Eivätkö viranomaiset tiedä, mitä tässä tönössä puuhataan?
Helsingin Sanomat 4.1.1966
Ilta-Sanomissa julkaistiin 10.8.1966 artikkeli homopesän paljastumisesta. Homomies oli ilmoittanut vuokrattavaksi alivuokralaisasunnon, ja Hesarin toimittaja oli tekeytynyt halukkaaksi vuokraamaan asunnon. Asunnon vuokraaja oletti vuokraajaehdokkaan olevan homo ja oli sitten avoimesti kertonut elämästään. Toimittaja oli onnistunut keräämään runsaasti aineistoa, jota käytti jutussaan. Tämä homomies sai sitten tuomion.
Jorma Hentilä, Seta ry:n entinen puheenjohtaja
Seksuaalirikoksia koskevaa rikoslain uudistusta ryhdyttiin valmistelemaan 1960-luvulla. Lainsäädäntötyötä kutsuttiin seksipaketiksi, sillä pakettiin kuuluivat myös laki raskauden keskeyttämisestä, steriloimislaki ja kastroimislaki. Muiden Pohjoismaiden rinnalla Suomi kulki vielä jäljessä tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevissa kysymyksissä, ja siksi tarve varsinkin homoseksuaalisten tekojen lakimuutokselle oli merkittävä.